Silloin oli samanlainen kaunis kesäpäivä kuin nytkin. Se päivä vain sai alkunsa aivan erilaisissa merkeissä. Silloin löysin poikaystäväni menehtyneenä järvestä vesijettinsä viereltä. Ajattelen, että sen täytyi olla kohtalon sanelemaa, että juuri minä olin ensimmäisenä paikalla.
Tuon päivän tapahtumat ovat jääneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Ajattelin, että tästä minä en selviä koskaan. Sydämeni murtui palasiksi ja osa minusta kuoli tuona päivänä. Se on ollut minun tähänastisen elämäni ahdistavin ja pelottavin päivä.
Nyt kun tapahtuneesta on kulunut 10 vuotta, pystyn jo ajattelemaan asiaa romahtamatta. Suru ei poistu koskaan, mutta se on saanut vuosien myötä uuden, lempeämmän muodon. Sydämessä on loppuelämän iso murtuma, mutta minä selvisin.
Siitä elämästä jäi taakse vuosien myötä kokonainen perhe ja monta ystävää. Heitä muistelen edelleen lämmöllä, vaikka tiet ovatkin vieneet eri suuntiin.
En myöskään unohda koskaan heitä, jotka olivat tukenani silloin, kun sitä eniten tarvitsin.
Tuolloin nuorena naisena, 20-vuotiaana, ajattelin että elämäni oli nyt tässä. Miten ikinä pääsen täältä pohjalta ylös. Aika kuitenkin teki tehtävänsä ja koen, että nyt, juuri tällä hetkellä, olen saanut elämässäni uuden tilaisuuden. Minulla on aviomies ja kaksi lasta. Minä selvisin ja sain sittenkin perheen. Perheen, jota rakastan niin kovasti. Ja vaikka välillä tulee huonoja päiviä, tiedän, että nämä ihmiset ovat minulle kaikista tärkeimpiä ja olen heistä ikuisesti kiitollinen ♥
Halusin kirjoittaa tästä aiheesta blogiini, vaikka se onkin hyvin henkilökohtainen asia. Somemaailmasta puuttuu usein realistisuus ja kirjoitetaan vain helpoista ja kevyistä aiheista. Se ärsyttää minua. Elämä kun ei aina ole helppoa ja kevyttä. Ihan kuin suru ja kipeät asiat eivät saisi näkyä missään.
Nyt muistelen tuota minulle tärkeää ihmistä ja yhteisiä muistoja. Minä selvisin.
